Perinteisesti psykologian piirissä on hahmotettu elämänkaaren aikaista kehitystä yleensäkin, mutta myös aikuisuutta, eri kehitysvaiheiden kautta. Näin ovat tehneet esim. Erikson, Havighurst ja Neugarten 1950–1960-luvuilla. Aikuisuutta on jaoteltu varhaisaikuisuuden (ikävuodet 18–30), keskiaikuisuuden (ikävuodet 30–60) ja myöhäisaikuisuuden (60–) vaiheisiin. Näille vaiheille on tunnusomaista tietyt toisistaan erottuvat normatiiviset elämäntapahtumat (parisuhteen, perheen, työn, sosiaalisten suhteiden sekä fyysisen toimintakyvyn alueilla) sekä erilaiset psyykkiset kehitystehtävät (läheisyyteen, huolenpitoon ja oman elämän hyväksymiseen liittyvät). Epänormatiiviset elämäntapahtumat (esim. oma tai läheisen sairastuminen) voivat tulla eteen missä tahansa elämänvaiheessa.

Sittemmin amerikkalaiset tutkijat, kuten Arnett ja Mehta, ovat tunnistaneet länsimaissa eri aikuisuuden vaiheiden sisältä hienojakoisempia vaiheita, kuten noin 18 ja 25 vuoden väliin ajoittuvan sukeutuvan aikuisuuden vaiheen ja noin 30 ja 45 vuoden väliin sijoittuvan vakiintuneen aikuisuuden. Näistä sukeutuva aikuisuus kuvaa pidentynyttä identiteetin etsinnän vaihetta, ja vakiintunut aikuisuus tuo esille sukeutuvan aikuisuuden ja keski-iän välille sijoittuvan elämänjakson laadulliset erot edellisestä ja seuraavasta vaiheesta. Sukeutuvan aikuisuuden näkökulma ottaa huomioon myös historiallisen ajan tuomat omat erityispiirteensä, kuten lasten saamisen myöhemmällä iällä, mikä saattaa tarkoittaa sitä, että työuran vastuulliset tehtävät ja pienet lapset ajoittuvat aiempaa useammin samaan elämänvaiheeseen. Vakiintuneen aikuisuuden näkökulma tuo aikakauden lisäksi esille sosioekonomisten ryhmien väliset erovaisuudet.        

Edellä kuvattuja elämänvaiheita voi kritisoida siitä, että ne ovat kronologiseen ikään sidottuja ja että ne näkevät ihmisten kehityskulun rakentuvan varsin homogeenisesti ja normatiivisesti. Lisäksi ne kuvaavat elämänkaarta erillisinä vaiheina, vaikka todellisuudessa eri vaiheisiin nimetyt elämäntapahtumat ja kehitystehtävät limittyvät, vuorottelevat ja menevät päällekkäin kehityksen kuluessa. Vaikka Baltes ja Elder ovat tuoneet elämänkaarikehityksen yhteydessä esille, että ihmiset eivät vain ajaudu vaiheesta toiseen, vaan he tekevät itse aktiivisesti valintoja ympäristön sallimissa rajoissa, vaiheteoriat eivät vieläkään ota riittävästi huomioon yksilön omaa toimijuutta. Tämä voi luoda samoissakin ulkoisissa olosuhteissa kovin erilaisia ja yksilöllisiä kehityspolkuja.     

Kaiken edellä kuvatun perusteella on aiheellista kysyä, tarvitaanko kehitysvaiheteorioita? Oma käsitykseni on, että tarvitsemme edelleen yleisiä kehyksiä, jotka auttavat jäsentämään kehityskulkuja. Vaiheet toimivat siis jonkinlaisina suuntaviivoina, jotka auttavat jäsentämään tyypillisiä elämässä eteen tulevia haasteita ja tapahtumia. Se, että riippuvatko nämä vaiheet ennemmin jostain muusta, kuten esimerkiksi elämäntilanteesta, kuin kronologisesta iästä, on toinen kysymys. Mihin kehitysvaiheeseen sijoittaisi esimerkiksi sellaisen 60-vuotiaan miehen, jolla on tuore parisuhde, pieni lapsi ja hyvä terveys ja joka parhaillaan kouluttautuu uuteen ammattiin? Kronologisen iän perusteella hän olisi myöhäisaikuisuuden kynnyksellä, kun taas elämäntapahtumat viittaisivat varhaisaikuisuuden elämänvaiheeseen. Ehkä tässä kohtaa voi todeta, että vaiheiden ei olekaan tarkoituksena kuvata yksittäisen ihmisen kehityskulkua, vaan tyypillisiä kulkuja. Onneksi nykyään kehityksen yksilöllisyys ja elämänkulkujen aiempaa suurempi heterogeenisyys tunnistetaan paremmin. Toisaalta on hyvä huomata, että edelleen monet siirtymät ovat kronologiseen ikään sidottuja. Esimerkkeinä koulun aloitusikä, täysi-ikäisyys ja vanhuuseläkeikä.

Silloin vaiheteorioita on tarpeen päivittää, kun joku aiemmin ”tyypilliseksi” oletettu ei enää kuvaakaan suurinta osaa ihmisistä. Tällaisen tarpeen näen myöhäisaikuisuuden kehitysvaiheen kohdalla. Olemassa olevat teoriat korostavat 60+-ikävaiheen sisältävän menetyksiä ja toimintakyvyn heikkenemistä. Nykytutkimus ei kuitenkaan tue tätä oletusta: jos joitain muutoksia psyykkisessä toimintakyvyssä tapahtuu, niin ne ovat ennemmin kohti parempaa mielen hyvinvointia kuin sen heikkenemistä, kuten Lapsesta aikuiseksi -pitkittäistutkimukseemme perustuva Emmi Reinilän väitöskirja osoittaa. Fyysisen ja kognitiivisen toimintakyvyn osalta työkaverini ovat puolestaan osoittaneet AGNES-tutkimukseen perustuen, että tämän päivän 75- ja 80-vuotiaat ovat paremmassa kunnossa kuin samanikäiset ihmiset noin 30 vuotta aiemmin. Sama pätee mielen hyvinvointiin. Mielen hyvinvointi säilyykin keskimäärin korkealla tasolla yli 80-vuotiaaksi asti. Tutkimukset osoittavat, että fyysinen toimintakyky usein heikkenee merkittävästi vasta 80–85-vuotiaana.

Esitänkin kysymyksen, että miten kehityspsykologian vaiheteorioiden pitäisi nimetä ikävaihe, joka kattaa ikävuodet noin 60:stä 80:een? Vaihe, joka edeltää vanhuusikää ja kuvaa elämän jatkumista ”keskeltä”. Näyttää siltä, että ihmisten toimintakyky on tuolloin usein hyvällä tasolla–tai ainakin menetykset eivät luonnehdi sillä tavoin elämää kuin perinteiset vaiheteoriat olettavat. Vaiheen ymmärtämiseksi ja nimeämiseksi tarvitaan tutkimusta siitä, mikä tämän vaiheen tekee laadullisesti erilaiseksi kuin mitä keskiaikuisuus ja vanhuus ovat. On ilmeistä, että tähän vaiheeseen sijoittuu useimmilla ihmisillä erityisiä elämäntapahtumia, kuten eläköityminen, isovanhemmuus ja omien vanhempien ikääntyminen. Psykologian näkökulmasta kiinnostavaa olisi myös etsiä tälle vaiheelle erityistä psyykkistä kehitystehtävää. Erikson kuvasi seuraavasta sukupolvesta huolehtimisen eli generatiivisuuden ja oman elämän hyväksymisen eli integriteetin näihin ikävuosiin kuuluviksi kehityshaasteiksi. Tuoreet tutkimuksemme viittaavat siihen, ettei ainakaan generatiivisuus lisäänny keskiaikuisuudesta myöhäisaikuisuuden kynnykselle. Olisikin ehkä syytä päivittää noin 60 ja 80 ikävuoden välille ajoittuvan elämänvaiheen psyykkisiä kehitystehtäviä. Työmme aiheen parissa jatkuu.

Kirjoittaja on Kasvun ja vanhenemisen tutkijat ry:n puheenjohtaja.

Katja Kokko, PsT, dosentti, tutkimusjohtaja